Antiikin uhkapelit

Uhkapelaaminen oli yleistä sekä antiikin Kreikassa että Roomassa. Vaikka virallisesti molemmissa yhteiskunnissa siihen suhtauduttiin karsaasti, riitti pelaamiselle suosijoita kaikista yhteiskuntaluokista aina orjista keisareihin. Netticasinot.comin kasinohistoriaa käsittelevä artikkelisarja jatkuu antiikin uhkapeleillä.

Noppapelit suosituimpia

Kreikassa etenkin filosofit paheksuivat uhkapelejä, ja pelaamista pidettiin häpeällisenä harrastuksena. Mytologian ja uskonnon puolelta pelaajille löytyi kuitenkin peräti kaksi jumalallista suojelijaa: Kreikassa Hermes ja Pan; Roomassa puolestaan Merkurius ja Apollo. Zeuksen, Poseidonin ja Hadeksen myös uskottiin jakaneen maailman keskenään juuri noppia heittelemällä. Zeus sai taivaat, Poseidon meret ja Hades manalan.

Noppapelit olivat suosittuja sekä Kreikassa että Roomassa. Noppia heitettiin sellaisenaan, mutta niillä pelattiin myös erilaisia lautapelejä. Osassa lopputulos oli täysin tuurista kiinni, mutta jotkut sisälsivät myös jonkinlaisen taitoelementin.

"Tee tilaa paremmille pelaajille"

Pelilautoja on löydetty arkeologisissa kaivauksissa eri puolilta Välimeren kulttuuripiiriä pöytiin ja penkkeihin kaiverrettuina. Erityisen paljon niitä on löytynyt tavernoiden ja sotilaiden parakkien yhteydestä. Tyypillisesti pelilauta jakaantui 6 x 6 ruudukkoon, joka oli jaettu kahtia pystyviivalla. Jokaisella ruudulla oli oma symbolinsa tai kirjaimensa. Tällöin ne myös muodostivat lauseita, kuten:

REVATE | LVDERE
NESCIS | DALVSO
RILOCV | RECEDE

Suomeksi lause kuuluu: "Nouse, et tiedä mitään. Tee tilaa paremmille pelaajille."

Noppien määrä peleissä vaihteli: pääsääntöisesti kreikkalaiset käyttivät peleissään kolmea kuusisivuista noppaa, roomalaiset puolestaan kahta. Noppapelien säännöt eivät ole tarkkaan selvinneet meille asti. Tuplakutonen tunnettiin jo antiikin kreikkalaisten aikaan Afroditen heittona, jolla voitti automaattisesti.

Kolikonheitosta vedonlyöntiin

Nopanheiton lisäksi arpajaiset ja vedonlyönti olivat suosittuja uhkapelimuotoja. Lisäksi heitettiin kruunaa ja klaavaa. Kreikkalaiset käyttivät tässä pelissä toiselta puolelta tummennettua simpukankuorta, roomalaiset puolestaan kolikkoa. Koska roomalaisissa kolikoissa oli tuolloin yhdellä puolella hallitsijan profiili ja toisella kaleerin keula, peli tunnettiin nimellä capita aut navim eli pää tai laiva.

Etenkin hevosvaljakkojen kilpa-ajot hippodromilla olivat suosittu vedonlyöntikohde, kuten myös erilaiset eläin- ja gladiaattoritaistelut. Rooman manttelinperijä Bysantti oli kuuluisa keskenään kilpailevista hippodromin liittoumista, joille kertyi myös poliittista vaikutusvaltaa. Paras esimerkki lienee vihreän liittoutuman karhunvartijan tyttären Theodoran nousu keisari Justinianuksen puolisoksi 500-luvun alkupuolella.

Keisarit olivat pelimiehiä

Koska pelaaminen koettiin turmiollisena, sitä koetettiin rajoittaa eri aikoina. Se saattoi olla virallisesti sallittua vain tiettyjen juhlapyhien, kuten joulun pakanallisen edeltäjän saturnalian, yhteydessä. Rangaistuksena kiinni jääneille pelaajille oli sakkoja tai jopa vankeutta, mutta lain valvonta oli melko vähäistä. Mitä korkeammassa asemassa pelaajat olivat, sitä useammin rikkomuksia katsottiin läpi sormien.

Pelaaminen oli suosittua kaikissa yhteiskuntaluokissa: tavallinen kansa heitti noppaa kadulla, tavernoissa tai erillissä huonomaineisissa pelihuoneissa. Myös yläluokka nautti peleistään, ja Roomassa jopa keisarit olivat ahkeria uhkapelaajia.

Rooman ensimmäinen keisari Augustus oli taitava mutta antelias peluri. Hän antoi lähipiirille pelirahaa, ja pöydän putsaamisen sijaan otti hyväntahtoisesti takkiin isojakin summia. Kirjeessään myöhemmin keisariksi nousseelle ottopojalleen Tiberiukselle hän kertoo hävinneensä 30 000 sestertiusta yhden juhlapyhän aikana. Jos tämä ei olisi jaellut rahojaan ja vaatinut sen sijaan tiukasti voittonsa, olisi keisari ollut oman arvionsa mukaan 50 000 plussalla.

Myös Caligula nautti pelaamisesta, mutta Augustuksen avokätisyyden sijaan hänet tunnettiin epärehellisestä pelistä. Caligula ei myöskään kaihtanut vieraidensa huiputtamista tai alamaistensa omaisuuden takavarikoimista pelivelkojensa kattamiseen.

Keisari Claudius oli intohimoinen pelaaja, joka kirjoitti aiheesta tutkielman. Pitkille matkoille hän tilasi isommat matkustuskärryt, joissa mahtui heittämään kunnolla noppaa. Paras tapa edetä hovissa olikin kehua keisarin noppataitoja.

Myös Nero oli noppapelien ystävä, ja kenties antiikin tunnetuin "high roller". Panoksena oli yleensä 400 000 sestertiusta per piste, joten isotkin summat julkista rahaa saattoivat vaihtaa omistajaa äkkiä.

Noin 150 vuotta myöhemmin hallinnut Commodius meni jopa niin pitkälle, että keksi tarkastusmatkan Afrikkaan ja sai senaatin myöntämään matkakassan. Kuten arvata saattaa, rahat menivät noppapeleihin.

Kaikki keisarit eivät kuitenkaan peleistä pitäneet. 500-luvulla hallinnut Justinianus sääti Rooman keisariajan tiukimmat uhkapelien kieltolait. Tuuripelit kiellettiin ankarasti ja taitopelien panoksia rajoitettiin.

Kieltojen taustalla oli hippodromin liittoumien vaikutusvallan kasvu, jota keisari yritti kiellollaan hillitä. Miten näitä uusia lakeja sitten noudatettiin, onkin aivan eri asia.